Yöt kansallispuistossa - Tupia ja telttapaikkoja Pyhä-Luostolla

Olin ensimmäistä kertaa retkellä yötä. Minusta se on uskomatonta. Siis se, että en koskaan aikaisemmin ole yöpynyt luonnossa. En laske luontoyöpymiseksi vanhoja interreilejä, jolloin nukuttiin makuupussissa liikenneympyrässä.

Yleensä luonnossa olemista ja luontosuhdetta tarkastellaan vain valveilla olevan näkökulmasta, vaikka yöpyminen ja nukkuminen on tärkeä osa kokemusta. Päiväretkeily on niin suosittua, että eri vuorokaudenajat jäävät helposti kokematta. Luonnon ääniin nukahtaminen ja niihin herääminen on jotain aivan erityistä. Öisessä autiotuvassa yksin olo tai vaihtoehtoisesti tuntemattomien kanssa nukkuminen täytyy itse kokea. Luonnossa yöpymisestä tekee elämyksen se, miten suuresti kokemus poikkeaa arjesta.

Lähdin tutustumaan Pyhä-Luoston retkeilyreittiin Pyhätunturin päästä ja olin päättänyt nukkua reissulla kaksi yötä. Käytin hyväkseni yhtä kansallispuiston sisälle kulkevaa metsätietä ja kävin etukäteen viemässä rinkkani lähelle ensimmäistä yöpymispaikkaani, Huttujärveä. Näin pääsin nauttimaan alkutaipaleesta pelkän päivärepun paino hartioillani. Nerokas keksintö, vaikka itse sanonkin! Kyllä Isokurusta Uhriharjulle johtavat piiiiiitkät portaat on mukava kavuta mahdollisimman pienen lisäpainon kanssa.

Ensimmäisen päivän ja yön olin liikkeellä yksin. Koska en malttanut venyttää lähtöäni tarpeeksi myöhään, saavuin Huttuloman autiotuvalle jo hyvissä ajoin iltapäivällä. Olin siis kansallispuistossa keskellä metsää yksinäni ilman mitään järkevää tekemistä. Vain nuotion sytyttäminen, veden keittäminen ja syöminen. Ja tiedättekö, tuntuu tosi erikoiselta olla tekemättä mitään. Ei nettiä, koska täytyi säästää akkua. Ei juttelua, koska ei ollut kaveria. Pakko sanoa, että vaati vähän totuttelua, mutta teki hyvää. Milloin viimeksi olet ollut tekemisissä vain omien ajatustesi kanssa?

Autiotupa oli aika karu, voisi melkein sanoa pelottava. Mutta kun olin vähän lämmittänyt mökkiä, ja saanut kylmyyden ja kosteuden vaihtumaan mukavaksi lämmöksi, olo oli jo ihan kotoisa. Ja kun tuli aika alkaa nukkumaan, en ollut yhtään peloissani. Tupa natisi ja nitisi, mutta ei se pelottavalta tuntunut. Oikeastaan en ihan tiedä, mitä siellä olisi voinut pelätä. Uni ei kylläkään tullut oikein silmään, sillä makuupussini oli surkea.

Puoli yhden aikaan yöllä kortteeriin kömpi kaksi umpiväsynyttä nuorta naista, jotka vain avasivat makuupussinsa ja alkoivat nukkumaan. Siinä me toisillemme oudot ihmiset sitten pötkötimme kolmistaan samalla leveällä lavisalla. Nukuttuakin tuli jonkin verran.

Aamun tullen jutustelin lavitsakavereitteni kanssa. Tytöt olivat vahingossa tulleet Pyhältä aivan väärää reittiä pitkin, ja heiltä oli jäänyt kokematta kaikki Isokurun, Noitatunturin, Laakakeron ja Peurakeron ihanuus. Lopulta he tulivat siihen tulokseen, että kulkevat oikeaa reittiä takaisin Pyhälle, eivätkä jatkakaan Luostolle kuten olivat suunnitelleet. Minä sitä vastoin jatkoin kohti Luostoa ja sain matkakaverikseni Sannan, joka liittyi seuraani käyttäen samaa tietä kuin minä tuodessani rinkan valmiiksi reitin varrelle. Yhdessä vaelsimme seuraavaan yöpaikkaan, Pyhälammelle.

Pyhälammen päivätuvan ja laavun pihalle pystytimme leirimme. Sää oli mitä mainioin ja lintujen kuoro huikea. Meillä oli molemmilla oma teltta, joten majoitus oli luksusluokkaa. Saimme rauhassa etsiä hyvää nukkuma-asentoa toisiamme häiritsemättä. Aamulla auringon paisteeseen herättyämme totesimme, että tässä iässä nukkuminen kovalla alustalla vaatii monen monta kääntymistä kyljeltä toiselle. Sitä paitsi minä olin välillä palellut luokattoman huonossa pussissani. Jos olisimme kääntyilleet samassa teltassa, ei nukkumisesta olisi tullut mitään.

Sannan unenlaatua mittaavan ihmesormuksen tuottama raportti kertoi, että vaikka heräämisiä mahtui yöhön, oli syvän unen määrä hänellä kuitenkin tavallista runsaampi. Saatoimme siis todeta levänneemme ja elpyneemme telttailuyön aikana. Siitä oli helppo jatkaa määränpäähämme Luostolle.

Munkkia ja kahvia Lampivaarassa. Taivaallisen hyvää!

Luosto näkyvissä!

Olen vakaasti sitä mieltä, että "ei mitään" -tekeminen on ihmiselle hyväksi. Sen näkee siitä, kuinka vaikeaa se tottumattomalle on. Yön, varhaisen aamun ja leppeän illan tarjoamat luontokokemukset jäävät monille vieraiksi, jos retkeily sijoittuu vain päivään. Lappilaisessa luonnossa yöpymisen kokemukset ovat aivan erityisiä ja voivat johtaa jopa oman luontosuhteen syvenemiseen. Ainakin minulle kävi niin. Reissun jälkeen kävin ostamassa uuden makuupussin, jotta voin vastakin viettää yötä retkilläni, palelematta. 

Terveisin

Lähde: Rantala O., Tuulentie S., Valtonen A.: Naiset yöpuulla – Lapin retkeilijöiden luontosuhteista. Teoksessa Valkonen J., Salonen T. (toim.): Reittejä luontosuhteeseen.