Murheen muisto Savukoskella – Kun käyntikohde on synkkääkin synkempi

Savukoski on muutakin kuin karun kaunista erämaista luontoa. Se on myös osa historiaa, joka todellakin on karua, mutta ei ollenkaan kaunista. Historiaa, jonka muistoksi ja muistamiseksi on pystytetty muistomerkkejä, joita on vaikea sanoa matkailukohteiksi. Pikemminkin ne ovat hiljaisia vierailukohteita.

Olen aina ollut kiinnostunut historiallisista paikoista ja usein matkoillani käyn niissä. Monet tällaiset paikat voivat olla kiinnostavuutensa lisäksi myös synkkiä, jopa karmivia. Historia ei ole pelkkiä edistysaskeleita ja ihmiskunnan kehitystä, vaan joskus myös aivan päinvastaista. Tai sitten se on väistämätöntä kiertokulkua, jonka merkkeinä ovat hautapaadet tuomiokirkoissa tai mitättömät puuristit vanhoilla hautausmailla.

Sekä vanhat kirkot että hautausmaat voivat olla varsin kiinnostavia ja opettavaisia käyntikohteita. Lisäksi ne ovat usein kauniita ja tunnelmallisia. Matkaillessani käyn niissä mielelläni, vaikkakaan en uskonnollisista syistä. Keskiaikaiset linnat, kappelit ja kirkot kätkevät sisäänsä useimmiten nykymittapuulla surullisia, jopa traagisia ja julmia tarinoita. Kuitenkin nämä tarinat ovat pääsääntöisesti kiehtovia ja saavat matkailijat sankoin joukoin vierailemaan niiden tapahtumapaikoilla.

Monet historialliset käyntikohteet liittyvät sotaan, näin myös Savukoskella. Ne voivat olla muistomerkkejä, taistelupaikkoja tai sotaan liittyviä rakenteita. Yleensä ne eivät ole mukavia, saati iloisia paikkoja, mutta ne eivät minussa herätä kovin vahvoja henkilökohtaisia tuntemuksia. Ajattelun aihetta ne kuitenkin useimmiten antavat.

Salpalinjan pää Savukoskella

Savukoskella vierailin paikassa, joka oli niin hirveä, että se vei mielenrauhani moneksi päiväksi. Kyseessä ei todellakaan ole turistikohde, sillä sinne on vaikea päästä, eikä se ole kaunis ja kuuluisa. Kysymyksessä on partisaani-iskujen uhrien muistomerkki Seitajärven kylän läheisyydessä. Tämän muistomerkin ovat pystyttäneet kyläläiset keskelle metsää paikkaan, jossa vuonna 1944 tapettiin naisia ja lapsia, yhteensä kymmenen ihmistä. Nuorin heistä oli vain muutaman kuukauden ikäinen.

Jostain syystä en ollut osannut varautua niin suureen tunnereaktioon, minkä tämä muistomerkki aiheutti. En myöskään muista koskaan aikaisemmin sellaista kokeneeni. Noitavainojen muistomerkki Norjan Finnmarkissa oli todella vaikuttava, mutta silti tyystin erilainen.

Seitajärven Paavonmaan muistomerkille ei ole helppo mennä. Ensin Tanhuan tietä, joka on kuuluisa surkeasta kunnostaan. Siitä kääntyy mutkitteleva soratie; Seitajärven museotie. Sitten vielä kilometritolkulla Paavonmaahan kulkevaa metsätietä, jota pitkin etenemiseen vaaditaan maastoauto. Lopuksi noin puoli kilometriä kävelyä kynttiläkuusien varjostamaa polkua pitkin.

Keskellä metsää on iso kivi. Muistomerkin etupuoli on lähestyjästä poispäin, se ikään kuin katsoo syvemmälle metsään. Kivessä on metallilaatta, jossa on nimiä sekä syntymäaikoja. Nämä syntymäajat ovat kovin lähellä vuotta 1944. Lapsia, naisia ja yksi aikuinen mies. Muistomerkin juurella on kuivunut seppele. Joku muistaa ja käy täällä. Tänne ei tulla hetken mielijohteesta pistäytymään, tänne täytyy lähteä ja nähdä vaivaa päästäkseen perille.

Ehkä sen kaikkein vahvimman, pahimman ja luullakseni ikimuistoisen vaikutuksen teki yksinäisen muistomerkin yksinkertaisuus. Siinä ei ollut mitään hienoa eikä koristeellista, vain pelkkää syvää murhetta. Tuntui kuin koko metsäkin olisi ollut omituisen hiljainen ja kuuset liikkumattomia.

En ala kertoa enempiä faktoja Itä-Lapin kyliin kohdistuneista partisaanihyökkäyksistä. Niitä oli monta ja niistä löytyy kyllä tietoa. Savukoskella on useampia hyökkäysten kohteeksi joutuneiden muistomerkkejä, jotka ovat helpommissa paikoissa kuin tämä. Halusin kuitenkin kertoa juuri tästä paikasta, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, eikä todellakaan positiivisessa mielessä. Silti siellä kannatti käydä. Varmasti tunnetilan voimakkuuteen vaikutti myös tietoisuus nykyistä maailmantilanteesta ja tämänkin meneillään olevan sodan siviiliuhreista. Kuitenkin eniten järkytyin koruttomasta metallilaatasta, jossa oli kymmenen ihmisen nimi. Ihmisten, jotka vietiin metsään ja murhatiin.

***

Tässä yhteydessä minun on vähän vaikea kirjoittaa matkailusta ja turismista, mutta kerron kuitenkin lyhyesti aiheesta matkailun näkökulmasta. 

Yksi kulttuurimatkailun osa-alue on ns. synkkä matkailu (dark tourism), jossa matkailijan mielenkiinto kohdistuu kuolemaan, kärsimykseen tai katastrofeihin liittyviin paikkoihin. Näissä paikoissa miellämme toisinaan olevan näkyvissä silkkaa pahuutta. Tällaista tunnetuimpia ovat esimerkiksi Auschwitz-Birkenaun keskitysleiri ja 9/11 terroritekojen muistomerkki.

Synkkää matkailua, sen motiiveja ja ilmenemismuotoja on jonkin verran tutkittu, ja jopa pyritty kuvailemaan sen synkkyyden asteita.  Asteikko muodostetaan kohteiden oletetun makaaberiuden tai pahuuden asteen mukaan, sekä muiden oletettujen arvojen kuten opetuksellisuuden, eettisyyden ja taloudellisuuden mukaan. Synkän matkailun asteikko voi itsessään tuntua makaaberilta, mutta sitä voidaan käyttää apuna ilmiön tarkastelemisessa. Asteikon synkimmässä päässä ovat todelliset kuoleman ja kärsimyksen paikat, joihin liittyy usein poliittisia ja ideologisia taustoja. Toisessa päässä taas ovat historialliset kohteet, joissa on esimerkiksi opetuksellinen arvo tai niihin liittyy lähinnä fiktiivisiä tarinoita.

Synkkä matkailu voi olla osa kulttuurimatkailua ja monet sen kohteet ovat kulttuurihistoriallisia kohteita. Siksi näissä kohteissa vierailua ei voi aina pitää puhtaasti synkkänä matkailuna. Suomessa ei ole maailmankuuluja synkän matkailun kohteita, mutta murheesta syntyneitä kulttuurihistoriakohteita meilläkin on.

Hautaristi Sodankylän vanhalla hautaumaalla

Terveisin

 

Lähteet: Hovi, T. (2011). Synkkä turismi.