Pielpajärven kirkko - Kauneutta erämaassa

Matkasimme kohti pohjoista, SuliTeikku ja minä, päämääränä ensin Nuorgam, ja sen jälkeen Norja. Suunnitelmat olivat hyvin väljät perustuen säihin, mielialaan ja sattumankauppaan. Muutama kohde oli kuitenkin sovittu jo ennalta, ja yksi niistä oli Pielpajärven erämaakirkko Inarissa.

Vajaan viiden kilometrin pituinen kävelyreitti Pielpajärvelle lähtee Inarin kylän pohjoispuolelta. Luontokeskus Siidasta saimme hyvät ajo-ohjeet polun alkuun, sekä kehotuksen ottaa eväät mukaan. Ystävällinen asiakasneuvoja kertoi meille, että matka voi tuntua pidemmältä kuin kilometrimäärät antavat odottaa, koska reitti on hidaskulkuinen. Lisäksi saimme kuulla, että perillä meitä odottaa kirkon lisäksi tulistelu- ja taukopaikka, jossa on kiva syödä.

Lähdimme retkelle eväitten kera, tarkoituksena vähän piipahtaa luonnossa ja mielenkiintoisessa kohteessa. Siis ehkä vähän löysin rantein… Matka kirkolle todellakin tuntui yllättävän pitkältä. Kysymys oli varmaankin asenteesta; ajatus oli, että alle viisi kilometriä on nopeasti kävelty rupeama. Onneksi ilmat olivat suosiolliset, ja saimme taivaltaa pilvipoutaisessa, sopivan viileässä säässä.

Reitti erämaakirkolle on mukavan vaihteleva ja todella kaunis. Saimme nähdä kirkkaita puroja ja lampia, kiertää kaikenkokoisia kiviä, nauttia metsän ja soiden tuoksuista sekä kulkea pitkosilla ja ylittää siltoja. Kovin suuria korkeuseroja ei matkalle osunut, mutta maltillista ylä- ja alamäkeä oli koko ajan.

Perille saapuminen oli erikoinen kokemus. Yhtäkkiä tunturikoivumetsässä oli pieni hirsirakennus ja sen jälkeen alkoi niitty. Reitti päättyi autiotuvalle ja taukopaikalle auringossa kylpevän Pielpajärven rantaan. Kukkivan niityn reunassa, kapean polun päässä pilkisti pieni puinen kirkko.

 Ensimmäinen kirkko Pielpajärvelle valmistui vuonna 1647. Tuohon aikaan Inarin saamelaisten elämäntapaan kuului vahvasti vuotuiskierto. Keväästä syksyyn perheet siirtyivät asuinpaikalta toiselle metsästyksen ja kalastuksen kohteiden mukaan. Talvisin perheet ja suvut kokoontuivat yhteiseen asuinpaikkaan, talvikylään, jonne saapuivat myös kauppiaat ja verottajat. Sekä pappi muutamaksi päiväksi, kerran tai kaksi vuodessa.

Alkuperäinen kirkko joutui kunnostuksen puutteen vuoksi huonoon kuntoon ja sadan vuoden kuluttua se oli sortumaisillaan. Vuonna 1752 aloitettiin uuden rakentaminen ja vuonna 1760 valmistui nykyinen Pielpajärven erämaakirkko. Hautuumaata sen yhteydessä ei ole, koska tuohon aikaan vainajat haudattiin Inarijärven kahteen Hautuumaasaareen. Vuonna 1888 kirkko jäi pois käytöstä, kun Juutuajoen suulle, parempien kulkuyhteyksien päähän, alkoi muodostua Inarin kylä ja sinne uusi kirkko.

Pielpajärven erämaakirkko otettiin uudelleen käyttöön vuonna 1940. Inarin kirkonkylän kirkko oli tuhoutunut aiemmin samana vuonna talvisodan pommituksissa, ja Ivalon rukoushuoneesta oli tehty väliaikainen kirkko. Inarilaiset kuitenkin päättivät pitää juhannusjumalanpalveluksen Pielpajärvellä, ja tästä muodostui edelleen jatkuva perinne.

Nykyään monet valitsevat Pielpajärven vihkikirkokseen. Tapasimme nuotiopaikalla savolaisen pariskunnan, jonka häät oli vuosia sitten pidetty täällä. He kertoivat vieraiden kävelleen mukisematta polkua pitkin erikoiselle vihkipaikalle.

Retkemme kesti kaikkiaan noin viisi tuntia. Vietimme kaikessa rauhassa aikaa aurinkoisella niityllä ja rannalla sekä kauniissa kirkossa. Käy ihmeessä tutustumassa paikkaan, jos kuljet Inarissa ja sinulla on sopivasti aikaa. Liian kiireessä Pielpajärvelle ei kannata lähteä.  Ota eväät mukaan, nauti luonnosta ja aisti historiaa kirkon seinähirsien lämpimästä hohteesta ja tervan tuoksusta. Me ainakin tykkäsimme kovasti.

Terveisin