Restonomiopinnot - itsenäisen opiskelun ihanuus ja kurjuus

Aiemmin olen kertonut, että restonomiopintoni ovat suurelta osin projektitöitä, joita tehdään ryhmässä. Nyt, kun olen opiskellut jo melkein kaksi lukuvuotta, ovat opintoni muuttuneet entistä itsenäisemmiksi. Muutos johtuu siitä, että me opiskelijat etenemme kovin eri tahtiin. Olen suorittanut etukäteen sellaisia kursseja, joiden kanssa luokkakaverini pähkäilevät nyt. Etenen siis aika nopeasti.

Joulun jälkeen olen tehnyt paljon opintoja, joissa kaikki luennot eivät olekaan luokkahuoneessa, vaan netissä, ja yhteydet sekä opettajiin että opiskelukavereihin ovat tietokoneen kautta sähköisesti. Toki olen jo aikaisemmin suorittanut verkkokursseja, mutta nyt entistä enemmän.

Mikä tällaisessa opiskelussa sitten on mukavaa ja mikä vähemmän mukavaa?

Aloitan valittamalla. Ikävöin luokkakavereita! Kotona opiskeleminen on ajoittain puuduttavaa ja tylsää ilman sosiaalisia kontakteja ja mielipiteiden vaihtoa. Vaikka opintojen alussa pidin ryhmätöitä jossain määrin rasittavina, olen jo ehtinyt tottua niihin. Erilaisten ihmisten vaihtelevien vahvuuksien yhdistäminen samaa tavoitetta varten tuottaa parhaimmillaan mahtavan tuloksen. Eikä sosiaalisten suhteiden merkitystä pidä väheksyä. Pelkkä höpöttelykin on tärkeää.

Yksi verkkokurssien ongelma ovat erilaiset verkkoalustat. Olen suorittanut opintoja paitsi omassa ammattikorkeakoulussani myös muiden Amkien kursseja. Koulut käyttävät erilaisia oppimisalustoja, ja niiden käytön älyäminen se vasta onkin haastavaa! Kaikissa on omat kiemuransa, jotka lisäävät homman stressikerrointa. Enkä suostu ottamaan kaikkea omaksi syyksenikään: kyllä opettajatkin ovat joskus vähän pihalla.

Erityisen hankalaa verkkokursseilla on ryhmätyö (yllätysyllätys). Koska ryhmässä tekeminen kuuluu nykyaikaiseen opiskeluun, sitä pitää kurssilla olla, tavalla tai toisella. Sähköinen ryhmässä työskentely täysin tuntemattomien, toisessa kaupungissa (tai jopa maassa) olevien ihmisten kanssa on haastavaa. Ehkä tämän takia olen alkanut jopa kaivata ”liveryhmätöitä”. Mutta tässäkin asiassa minusta tuntuu, että myös opettajilla olisi petrattavaa. Etänä tapahtuvan ryhmätyön suunnittelu ja toteutus vaatii ehkä vähän erilaisia toimia kuin tavallinen kontaktitilanne.

Vuorovaikutteisuus verkkokursseilla toteutuu usein antamalla palautteita toisten opiskelijoiden töistä. Hyvää tässä on se, että silloin tulee tutustuttua myös muiden hengentuotteisiin. Ja ennen kaikkea opittua niistä. Ongelmallista on se, että harva antaa mitään todellista palautetta, vaan yleensä kommentti on ”ihan kiva” tai ”tosi mahtava juttu”. Syyllistyn itse aivan samaan. Kun mieleni tekisi kehottaa jotakuta opettelemaan alkeelliset yhdyssanasäännöt kirjoittamisessa, niin lyön jarrut päälle. Mikä minä olen ketään läksyttämään oikeinkirjoituksessa? Tai missään muussakaan? Olisin vain ikävä ihminen. Joten ”ihan kiva, jatka samaan tyyliin.”

Mikä sitten on mukavaa itsenäisessä opiskelussa?

Parasta on se, että hommia voi tehdä milloin vain ja omaan tahtiin. Minun kohdallani tämä tarkoittaa usein sitä, että innostun usein kyyhöttämään tietokoneen äärellä tunti tolkulla. On pakko sanoa itselleen, että tee välillä muuta tai ainakin vaihda asentoa. Kun into oikein iskee päälle, ei ajan kulua huomaa muusta kuin siitä, että kaikki jäsenet, pää ja persus ovat puutuneet. No, ei muuta kuin vaihto toiseen tuoliin tai sohvannurkkaan.

Mistä sitten löytyy se yksinäisen puurtajan into? Tähän en osaa vastata. Olen vain huomannut, että opiskelu vie mennessään. Myös sellaisten asioiden opiskelu, jotka aloittaessa tuntuvat äärimmäisen tylsiltä ja epäkiinnostavilta. Sellaisiakin on. Ehkäpä motivaatiotaso kaikenkaikkiaan on niin korkealla, että innostusta vain jostain löytyy. Ja sekin vaikuttaa, kun tietää, että tylsätkin jutut ovat useimmiten tärkeitä.

Varsinkin kevään edetessä on pakko listata plussapuoleksi myös se, että itsekseen voi opiskella missä vain. Ei ole pakko pysyä Rovaniemellä, eikä luokkahuoneessa. Voin käydä välillä Sodankylässä ja naputella raporttia Mummin sohvannurkassa. Halutessani voisin käydä välillä vaikkapa keväthangilla hiihtämässä ja jatkaa puurtamista illemmalla. Jos olisi koira, niin sitä voisin talutella, kun aurinko paistaa. Tai käydä pilkillä, tai…ihan mitä vaan. Enhän minä nyt sentään hiihtämään lähde, jotain rajaa! Mutta jo tietoisuus siitä, että voin itse päättää on mukavaa. Sen voimalla voin jatkaa asiakaskokemuksen johtamisen pohtimista ja sisäistämistä. Se on oikeasti mielenkiintoista!

Muutama vinkki itsenäiselle opiskelijalle:

• Vaihda paikkaa, vaikka vain pöydän äärestä sohvannurkkaan, siitä keittiöön ja takaisin.
• Verryttele välillä.
• Pään nollaamiseen soveltuvat idioottimaiset tv-sarjat (minulla kuitenkin raja kulkee Temptation Islandin kohdalla).
• Käy ulkona.
• Yritä edes ”sattumalta” tavata opiskelukavereita.
• Ota ilo irti siitä, että voit itse vaikuttaa aikatauluihisi.
• Älä yritä selittää opiskelujuttuja perheenjäsenille. Ei niitä kiinnosta…

Aikaisempia mietteiteitäni ammatinvaihdosta näet tästä.