Päivät Pyhällä

Restonomin syventävän työharjoitteluni toteutan siis Metsähallituksen Luontopalveluissa, kuten viime viikolla kerroin. Tarkemmin sanottuna kohteeni on Pyhä-Luoston kansallispuisto ja sen retkeily- ja vaellusreitit. Tehtäväni on tutkailla asiakaskokemusta ja sen parantamista reiteillä ja niiden alkupäissä. Lisäksi mietin ja suunnittelen kuinka Pyhä-Luostosta saisi entistäkin houkuttelevamman luonto- ja hyvinvointimatkailukohteen.

Tällä viikolla kävin ottamassa käytännön tuntumaa paikanpäällä. Vietin kolme päivää Pyhällä ja kävin myös mutkan Luostolla. Hommani oli tutustua luontoreittien aloituskohtiin ja siihen, kuinka hyvin ne löytyvät. Hortoilin siis muina turisteina etsiskelemässä pääsytietä luontoon. Pystyin olemaan aika aito matkailija, sillä en ole aikaisemmin käynyt Pyhän reiteillä, enkä tiennyt mistä niille lähdetään. Myös Luostolle on rakennettu uusi ”Luoston portti”, jonka kävin etsimässä periaatteessa samoilla ennakkotiedolla kuin satunnaisilla matkailijoilla on.

Toukokuinen sää antoi touhuilleni oman lisämausteensa. Lunta oli maassa entuudestaankin, ja tiistai-iltana alkoi lisää tulla taivaan täydeltä. Jos märässä lumessa tarpomisesta pitää jokin hyvä puoli löytää, niin ainakin tuli testattua reittien opasteviittojen määrä ja laatu. Polkuja ei nimittäin maastossa juuri ollut näkyvissä, vaan suunnistaminen oli lähes täysin viittojen varassa. Muutamien epämääräisten hortoilujen jälkeen lopulta kuitenkin onnistuin löytämään kaikki etsimäni reitit ja aloituspaikat.

Kevätkeliä Pyhällä ja Luostolla

Sää on keväisessä Lapissa kovin vaihtelevainen. Keskiviikkona satoi lunta reippaasti ja torstaina olikin jo aivan loistava ilma. Torstaina sain osallistua tanskalaisten vieraiden opastukseen luontokeskus Naavassa sekä luontoretkeen Pyhän lähireiteillä. Lumi oli sulanut todella vauhdikkaasti. Samalla polulla, jolla vielä tiistaina oli lunta puolisääreen, oli torstaina jo maata näkyvissä. Tanskalaisten vieraidemme mielestä oli kuitenkin erityisen jännää kävellä lumessa.

Retkemme kaukaisin etappi oli Tunturiaapa. En ole koskaan ennen käynyt tähän vuodenaikaan suolla. Näkymä oli aivan huikea! Vettä ja lunta oli paljon, ja näytti siltä, kuin pitkospuut olisivat kelluneet. Kuitenkin ne olivat ihan vakaasti paikallaan. Lintutornille meno halki tulvivan suon oli jännittävä ja erikoinen kokemus, jotenkin lähes epätodellinen. Oli helppo kuvitella olevansa jossain fantasiaelokuvassa, hobittina matkalla sinne ja takaisin.

Tiistaina ei vielä ollut mitään asiaa Isokuruun. Pitkosilla oli talven jäljiltä kieltomerkki, joka varoitti lumivyöryistä. Vyörymisvaaraa ei enää ollut, sillä rinteet olivat jo sulat. Sen sijaan pohja oli paksulti lumen peitossa. Keskiviikon iltapäivään mennessä pitkospuiden toiselta reunalta oli jo lumi sulanut ja pääsin pistäytymään kurussa. Valitettavasti päivä oli jo pitkällä ja Rovaniemelle lähtö edessä, joten minulla ei ollut aikaa kulkea kurunpohjaa kovin pitkälle. Mutta sekin vähä, jonka näin oli todella vaikuttavaa. Pyhätunturin Isokurussa varmasti suurimmallakin egolla varustettu ihminen tuntee itsensä pieneksi.

Keväiset luontoretkipäiväni olivat oikein onnistuneita. Sain kunnon rakkulat kantapäihin kostuneissa kengissä kävelemisestä. Lumisohjossa kahlaamisen voi kuitenkin ottaa vastaan lievällä huumorilla ja talven viimeisenä yrityksenä pitää pintansa. Nyt on kevät, vaikka talvi kuinka koettaisi uhitella!

Terveisin