Pieni päiväretki Rovaniemen lähimaastossa

huhtikuuta 06, 2019

Pieni päiväretki Rovaniemen lähimaastossa

SuliTeikku ja hänen miehensä viettivät viikonlopun Rovaniemellä tyttärensä luona. Lauantai oli kaunis aurinkoinen päivä, joten käsky kävi ulkoilemaan. Ehdotin pikaisen piknikin kohteeksi Ounasvaaran laavua ja näköalatornia. Vielä kotipihalta lähtiessämme olin siinä uskossa, että Oukulle mennään.

Teikun italialainen Vävykokelas on työskennellyt koko talven Rovaniemellä safarioppaana ja kuskannut matkailijoita mm. bongaamaan revontulia. Hän ehdottikin mieleistään kaunista paikkaa, jossa on käynyt monesti talven mittaan turistien kanssa. Opastettavat ovat pitäneet kohteesta kovasti ja juuri edellisellä viikolla hän oli vienyt sinne ranskalaisen kuvausryhmän. Niinpä suuntasimmekin Perunkajärvelle, noin 30 km Rovaniemeltä pohjoiseen.

En ole kovin hyvin tutustunut Rovaniemen retkeilymaastoihin ja laavuihin. En ole ennen käynyt myöskään Perunkajärvellä. Suoraan sanottuna osasin jotenkuten sijoittaa kylän kartalle, mutta juuri muuta en siitä tiennytkään. Paitsi että yksi Suomen parhaista lentopallojoukkueista, Perungan Pojat, on alunperin sieltä kotoisin.

Ajelimme siis kapeaa ja mutkaista tietä ”to the middle of nowhere”. Vävykokelas vakuutti, että tämä on hieno paikka ja vaivan arvoinen, mutta minä tulin autosairaaksi. Ei siis mikään loistava alku retkelle. Parkkeerasimme auton jätteenkierrätyspisteen viereen ja aloimme kävellä rinnettä ylös kovaa moottorikelkanjälkeä myöten. Noin kilometrin jälkeen baanalta erosi kapeampi kelkkaura, joka sekin kantoi kulkijat oikein hyvin.

Perillä Pirttiselän laella meitä odotti laavu, torni ja hieno näköala, sekä vaja täynnä märkiä polttopuita. Onneksi Vävykokelas tiesi puiden laadun jo kokemuksesta, ja keräsi tullessaan hangilta kuivia tuulenkatkomia risuja. Saimme siis tulen syttymään suhteellisen sukkelaan. Makkaranpaisto ja kahvittelu upeassa maisemassa kyllä pelastaa päivän. Uskaltauduimme jopa kapuamaan näköalatorniin, SuliTeikku tosin ei meinannut uskaltautua alas. Voimasanoilla höystetyn kannustuksen jälkeen hän kuitenkin kömysi maan pinnalle, eikä meidän tarvinnutkaan jättää häntä sinne.

Lyhyt piipahduksemme tulistelemaan vaaran laelle oli meidän kaikkien mielestä mukava kokemus. Mistä se sellainen kokemus sitten syntyy? Se koostuu aistikokemuksista, ajatuksista ja tunteista. Kun nämä kaikki pistetään yhteen ja sekoitetaan, muodostuu jokaisen oma, yksilöllinen kokemus. Lopputulokseen vaikuttaa se, missä suhteessa lisäämme mitäkin tekijää.

Aistikokemuksista haju menee suoraan limbiseen järjestelmäämme; siis sinne, missä tunteet syntyvät. Ehkä siksi savun haju ja termoksesta kaadetun kahvin tuoksu tuntuvat niin merkityksellisiltä ja tärkeiltä. Tuoksut vaikuttavat suoraan tunteisiin, ilman niitä retkestä puuttuisi jotain aivan olennaista. Maisema on tietysti tärkeä. Vireystila paranee ja ajattelu helpottuu katseen havainnoidessa sujuvia ja luonnollisia maiseman muotoja. Stressi vähenee ja luova ajattelu lisääntyy, kun silmä saa levätä horisontissa.

Mentaalinen meteli on sana, joka kuvaa mielestäni hyvin meille niin normaaliksi muodostunutta informaatiotulvaa. Se kuormittaa ja muokkaa ajatteluamme, emmekä enää huomaa, mitä ympärillämme tapahtuu. Luonto tarjoaa meille hiljaisen tilan, jossa voi löytää yhteyden itseensä ja läsnä oleviin muihin ihmisiin. Se mitä ajattelemme, synnyttää tunteita. Jos ajattelemme, että kohta tapahtuu jotain kamalaa, syntyy pelon tunteita. Jos ajattelemme, että jokin asia pitää saada äkkiä tehtyä, syntyy kiireen ja riittämättömyyden tunteita. Ymmärtämällä ajattelun vaikutuksen tunteisiin, pystymme paremmin ohjaamaan reaktioita. Luonnossa voimme pysähtyä toteamaan, että juuri nyt kaikki on hyvin.

Kysyin Vävykokelaalta, miten ulkomaalaiset matkailijat ovat kokeneet juuri tämän paikan. Hän kertoi, että revontulien kuvaamisessa olennaista on valosaasteen puuttuminen. Hiljaisuus ja se, ettei läsnä ole muita turisteja oli koettu hyviksi asioiksi. Maiseman avaruus ja näköalat olivat myös saaneet kiitosta. Siis ihan ne samat jutut, joista mekin pidimme ja jotka toivat meille iloa ja rauhaa. Voin kuvitella, että niille ihmisille, joille nämä asiat eivät ole jatkuvasti saavutettavissa, kokemus voi olla todella mieleenpainuva.

Paikallisten päiväretkikohteiden koluaminen on oikein mukavaa. Jostain syystä sitä vain tulee tehtyä aivan liian harvoin. Ehkä emme näe kunnolla lähelle. Onneksi meillä oli italialainen safariopas, joka tietää kivoja retkipaikkoja. Takki haisee savulle vielä viikonkin jälkeen, mutta ei se haittaa. Tuoksu tuo mieleen taas yhden retken, jonka aikana unohtui mentaalinen meteli ja stressi väheni.