Sodankylän elokuvajuhlat 2022 – Väki ja värit tulivat taas!

Sodankylän elokuvajuhlat järjestettiin tänä vuonna, herra ties kuinka monennen kerran. Ihan sama, pääasia että järjestettiin!

Minä olin töissä Pyhällä koko festareitten ajan, joten en oikein päässyt nauttimaan kaikkien ylistämästä tunnelmasta. Täysin poissa en malttanut kuitenkaan olla, vaan kävin kurkistelemassa perjantai-iltapäivän ja alkuillan näkymiä, maistelemassa ruokatarjontaa ja aistimassa alkavaa hyörintää. Ja tietysti nauttimassa ihanan värikkääksi muuttuneesta kylänraitista.

Ensimmäiset elokuvafestivaalit järjestettiin vuonna 1986. Tuohon aikaan asuin periaatteessa vielä Sodankylässä, mutta opiskelin Kuopiossa. Muistan kun isäni, joka toimi silloin Sodankylän kulttuurilautakunnassa, kertoi innostuneena käsittämättömästä ideasta järjestää Sodankylässä elokuvafestivaalit. Siis olihan se oikeasti käsittämätöntä! Hän kertoi idean saaneen alkunsa silloisen kulttuurisihteerin ja maan kuuluisimpien elokuvaohjaajien kohtaamisesta jossain Helsingin kuppilassa (korjatkaa, jos olen väärässä).

Eihän siihen juttuun silloin kukaan uskonut. Paitsi isäni, kulttuurisihteeri ja muutama muu. Sodankylässähän järjestettiin vain urheilukilpailuja: talvella hiihto- ja kesällä suunnistuskisoja. Ja siinä välissä vähän painikisoja. Kaikki muu oli humpuukia.

Jollain ilveellä kunnan päättäjät saatiin hommaan mukaan ja ensimmäiset elokuvajuhlat järjestettiin. Ja kaikkien hämmästykseksi Sodankylään tuli ihmisiä! Aika monien mielestä he kuitenkin olivat vääränlaisia ihmisiä. Niillä oli pitkä tukka ja epämääräiset vaatteet. Osa jopa näytti ihan punkkareilta! Varmaan olivat pilvenpolttajia ja mitä lie porukkaa.

Parin vuoden päästä elokuvajuhlien alla Sodankylän torille nousi uusi kummastelun aihe, nimittäin kaljateltta. Siihen asti kylällä oli ollut vain Reposen terassi ”Mallorca”, jossa kukaan itseään kunnioittava ihminen ei näyttäytynyt kuin korkeintaan kerran kesässä. Nyt siis torilla könötti tyhjänä valtavan suuri paheiden pesä. Mutta kun festarivieraat saapuivat, saivat pyssykyläläiset huomata, että ne viihtyivät kaljateltalla. Myös ihan kunnollisen näköiset ihmiset. Tästä oli seurauksena, että myös kaikkien itseään kunnioittavien sodankyläläisten piti näyttäytyä torilla ainakin kerran.

90-luku Sodankylän elokuvajuhlilla olikin sitten kosteanpuoleista touhua, ja siitä ei kyllä voinut syyttää yksin festarivieraita. Sodankyläläiset panivat elämän risaiseksi ja vakiinnuttivat nimen Filmipoikki-festivaalit. Kaikki osallistuivat, mutta juuri kukaan ei käynyt elokuvissa.

Vähitellen väheni viinan kanssa läträäminen, ja nykyään monet paikalliset käyvät myös elokuvissa. Mutta ennen kaikkea Midnight Sun Film Festival on 2020-luvulla mukava, iloinen ja monipuolinen tapahtuma. Erityisesti minua ilahduttavat värikkäät kojut ja puodit, jotka yhtäkkiä ilmestyvät kylänraitille. Viikon ajan Sodankylästä löytyy vaikka mitä. Erilaiset ruokapaikat ovat ihania, ja käsityöläiset ja taiteilijat myyvät tuotteitaan.

Kuljin siis perjantaina Sodankylän keskustan kaduilla ja nautin olostani. Seurassani oli Kuopus ja Kuopuksen Tyttöystävä. He olivat käyneet edellisenä yönä elokuvissa katsomassa kotimaisen kauhuelokuvan. Oli kuulemma ollut hillittömän kylmä, mutta muuten mukavaa. He kertoivat kadehtineensa niitä, jotka olivat varustautuneet kelkkahaalarilla tai makuupussilla.

Kävimme syömässä yhdessä monista katukojuista. Valinta tehtiin sen perusteella, että kyseinen koju tarjosi gluteenitonta ruokaa ja älysi sitä myös mainostaa. Burgeri oli ehkä paras, mitä olen koskaan syönyt ja myös muu seurue oli tyytyväinen. Lisäksi kävimme kahvilla konditoriassa, joka normaalisti on aika hiljainen. Nyt siellä oli tosi paljon asiakkaita ja yrittäjä oli varmasti tyytyväinen.

Pienellä paikkakunnalla järjestettävän suuren tapahtuman kannalta on todella tärkeää saada ja säilyttää paikallisen väestön ja toimijoiden luottamus. Tämänkin tapahtuman kohdalla alku oli välillä hankalaa, eivätkä paikalliset oikein ymmärtäneet, miksi niitä hippejä pitää Sodankylään kerätä. Nykyään kaikki myöntävät tapahtuman tärkeyden. Sekä kyläläisten että yrittäjien mielestä kesä ei tule ilman Midnight Sun Film Festivalia.

Minä ostin tietysti myös ”festarikrääsää”, nimittäin vihreän kangaskassin. Lisäksi mukaan lähtivät karhukorvakorut, jotka taiteilija Helena Junttilan poika oli tehnyt, selvästi äitinsä taiteesta inspiroituneena. Kiva festarireissu, vaikka olikin lyhyt ja elokuvaton.

Terveisin

Kuvat:

Minka Marttiini

Kaija M