Pyhän talvireiteillä, osa 1

Luontokeskuksen asiakasneuvojan on osattava vastata jos jonkinlaisiin kysymyksiin. Useimmiten ne kuitenkin koskevat ihan perusasioita: lähireittien kuntoa, merkkausta, taukopaikkoja, etäisyyksiä. Talvi on tuonut oman twistinsä kaikille reiteille, ja minun tietämykseni on painottunut sulanmaanaikaan. Onneksi asiakasneuvojan työhön kuuluu myös ihan omakohtainen tutustuminen maastoon. Ja maastoon lähteminen tuntuu aina olevan yksi työn kohokohdista!

Täytyy myöntää, että olen ajatuksissani välillä vähän sortunut ylimielisyyteen, jota toivon mukaan en kuitenkaan ole näyttänyt asiakkaille. Kun porukka eksyy reitillä tai valittaa jostain reitin osasta, tulee helposti mieleen, että mikä siinä nyt muka voi olla niin vaikeaa. Mutta kun palaute tulee usein samasta aiheesta ja paikasta, on syytä mennä itse katsomaan. Ja tässä kohtaa sitä usein toteaa, että oikeassahan nuo olivat. 

Pyhällä Kultakeron päälle voi mennä näköalahissillä ihan ilman hiihtämis- tai lasketteluvehkeitä. Laelta sitten kulkee patikkareitti alaspäin. Olin aika monta kertaa kuullut asiakkailta valituksia siitä, että reittiä ei löydy ja se on epäselvä. Kulkijat päätyivät usein pohjoisrinteen hiihtohissin ala-asemalle, vaikka reitin päätepiste on lähellä lähtöpaikkaa, Pyhän liikekeskuksen puolella. Kartalla juttu näyttää tosi simppeliltä, ja ihmettelin juuri niin kuin edellä mainitsin: ”mikä siinä voi olla noin vaikeaa”. Pakkohan se oli lähteä itse katsomaan.

Päätin lähteä reissuun heti aamulla kymmeneltä, kun hissi alkaa pyöriä. Pakkasta oli reilusti ja tuuli puhalsi kylmästi. Montaa muuta ihmistä ei hissin ala-asemalla näkynyt. Onneksi tuolihississä on kuomu, joka estää pahimmat viimat, joten ihan lupsakasti sujui matka huipulle. 

Kultakeron laella taas kerran totesin, että ei ole olemassa rumia ilmoja. On vain erilaisia ilmoja, joissa aina tuntuu olevan jotain kaunista. Ehkä olen vähän omituinen, mutta täysin aurinkoinen sää ei ole se minun lempparini. Tai ehkä syksyllä, mutta silloinhan aurinko paistaakin aika viistosti. Mutta helmikuisena tuulisen kylmänä aamuna tunturin laella kaikki näytti huikean kauniilta. Näkyvyys oli huono, mutta huurteinen. Hämystä pilkisti esiin erilasia mielikuvituksellisia lumisia muotoja.

Maisemakatselulava Kultakeron huipulla

Tuolla jossain on Korvatunturi

Pyhätunturin pohoispuolen laskettelurinne ja patikointireitti 

Lähdin kulkemaan kyltin osoittamaan suuntaan, pohjoisrinnettä alaspäin. Reitti kulkee laskettelurinteen reunaa ja olin tyytyväinen aikaiseen ajankohtaan, koska kovin paljon ei laskettelijoita ollut vielä rinteessä. Reitin merkkaus oli selkeä: seurasin oransseja aurauskeppejä.

Mutta mutta… Rinnettä suoraan alaspäin eteneminen vaatii aikalailla keskittymistä. Katseen on pakko olla suuren osan ajasta omissa jaloissa. Reitiltä avautuu upeat maisemat Pyhäjärvelle ja Soutajaan, ja niitähän on pakko ihailla ja valokuvata. Kävelin iloisena alaspäin, kun nouseva aurinko kultasi tykkylumista maisemaa. Tiesin hyvin, että jossain vaiheessa reitti kääntyy laskettelurinteen poikki huoltotielle ja sitä kautta takaisin lähtöpaikkaan. Arvelin kyllä huomaavani oikean paikan. Ja silti yhtäkkiä totesin, että oranssit aurauskepit ovat loppuneet ties milloin, ja edessä häämöttää pohjoisrinteen hissikoppi. Olin eksynyt reitiltä aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Ärsytti ja nauratti.

 

En lähtenyt kapuamaan takasin ylöspäin ja etsimään oikeaa polkua. Kävelin kiltisti kevyenliikenteen väylää pitkin retkeni alkupisteeseen. Ja opin, että jos ihmiset alati eksyvät jollakin reitillä, on hyvin luultavaa, että merkinnöissä on parantamisen varaa. Ja hei, annoimme tästä palautetta rinneyhtiölle, ja nyt on opasteviitta pystytetty pohjoisrinteelle. Siis kaikenkaikkiaan onnistunut ja tärkeä (eksymis)reissu, jonka jäkeen osaan taas vähän paremmin neuvoa asiakkaitani.

Talvisin terveisin