PUOLI VUOTTA (2020) PYHÄ-LUOSTON KANSALLISPUISTOSSA

tammikuuta 25, 2021

PUOLI VUOTTA (2020) PYHÄ-LUOSTON KANSALLISPUISTOSSA

Vuoden vaihtuessa päätin, että katse on tulevassa, enkä enää kirjoita vuodesta 2020. Nyt kuitenkin pyörrän päätökseni.

Kuten olen monesti maininnut, ovat kotimaiset matkailijat löytäneet tiensä kansallispuistoihin. Kävijämääriä seurataan reittien alkuporteille sijoitettujen laskureiden avulla. Niiden lukemat vahvistavat mutu -tuntuman, että vuonna 2020 on porukkaa lappanut nauttimassa luonnosta ihan kiitettäviä määriä.

Kesäkuussa aloitin työni Pyhä-Luoston kansallispuiston luontokeskuksessa asiakasneuvojana. Sitä ennen Naava oli ollut suljettuna puolitoista kuukautta. Kukaan ei tiennyt miten homma kesän mittaan etenee, tuleeko asiakkaita vai ei. Ensimmäiset viikot olivat aika rauhallisia, mutta sitten alkoi väki liikkua. Ja enimmäkseen se liikkui asuntoautoilla; valkoisia koppeja tuntui olevan kaikkialla. Ongelmana oli, ettei palveluita karavaanareille oikein ollut tarjolla. Onneksi ketterimmät yritykset havahtuivat nopeasti ja saivat ovensa auki. Luontokeskuksen asiakasneuvojan kesäkuun agenda oli kertoa, ettei Isokuruun nyt kertakaikkiaan pääse. Ensin siellä oli lunta. Ja lumen sulettua paljastuivat talven rikkomat pitkospuut. Ja sitten nousi tulva, joka viimeisteli tuhot. Onneksi sentään Ukko-Luoston portaat saatiin auki juhannukseksi, ja Isokurukin heti sen jälkeen.

Kuvat: SuliTeikku

Heinäkuussa väkeä tuntui olevan liikkeellä hurjia määriä. Uhriharjun porrastyömaa oli käynnissä, eikä sitä kautta päässyt etenemään Isokurusta Karhunjuomalammelle. Tätä sai asiakasneuvoja kertoa non-stoppina päivät päästään. Toiset suhtautuivat asiaan ymmärtäväisesti, toiset eivät. On hämmästyttävää, kuinka joku voikin pahoittaa mielensä siitä, että vaaralliseksi kuluneita rakenteita tehdään uusiksi. Heinäkuussa aktivoituivat kalamiehet. En ollut aikaisemmin käsittänyt, kuinka monimutkainen on kalalupien maailma, kun lähes joka lämpäreeseen ja puroon on oma lupansa. Kesti pitkälle elokuuhun ennen kuin sain itselleni edes jonkinlaisen selvyyden siitä, mikä lupa milloinkin pitää myydä.

Elokuussa jatkui suomalaisten luontomatkailuinnostus. Reiteillä oli paljon kulkijoita ja taukopaikoilla yöpyjiä. Pelkona oli, että tämä näkyy luonnossa lisääntyneenä roskaamisena, mutta onneksi näin ei pääsääntöisesti käynyt. Eteläisemmän Suomen kansallispuistoissa roskaaminen tuntui olevan suurempi ongelma. Suuri kävijämäärä alkoi meillä sen sijaan näkyä reittirakenteiden kulumisena. Ihmisiä piti välillä varoitella rikkinäisistä porrasaskelmista ja poikkimenneistä pitkospuista. Uhriharjun rakennustyömaa kyllä eteni, mutta Isokurun läpi ei vieläkään päässyt. Ja edelleen tämä asiantila aiheutti kävijöissä vaihtelevia reaktioita. Onneksi jokavuotinen ja väistämätön hillakuume vei osan huomiosta ja kalamiehet halusivat lupia milloin mihinkin jorpakkoon.

Syyskuussa vastailin kysymyksiin siitä, milloin se ruska oikein alkaa ja milloin se loppuu. Porukkaa oli edelleen paljon tuntureissa ja niiden väleissä. Ruskan värimaailma oli tänä vuonna ihan hieno, ja sesonki oli perinteisesti kuumimmillaan 15.9. Muutama tapahtumakin saatiin järjestettyä. Minun mielestäni niistä kiinnostavin oli vuosittainen geologinen retki.

Lokakuun alussa saimme vihdoin ilmoittaa, että Uhriharjun portaat ovat valmiit. Hienot portaat niistä tulikin! Sen jälkeen kenttäporukka pääsi toisaalle korjaamaan kesän runsaan kävijämäärän jäljiltä kuluneita rakenteita. Kuun puolessa välissä satoi syksyn ensimmäiset lumet, mikä aiheutti ajoittain haasteita työmatkoihin. Melkein samantien alkoivat myös kysymykset siitä, milloin päästään hiihtämään. Ja miksei jo päästä, vaikka lunta on jo ainakin kaksi senttiä. Uudelleen kiihtynyt koronaepidemia alkoi huolettaa sekä asiakkaita että asiakasneuvojaa.

Marraskuussa huolta aiheutti kansallispuistoon kadonnut retkeilijä. Häntä etsittiin ensin poliisien ja sitten vapaaehtoisten etsijöiden voimin. Öiden kylmetessä hiipui toivo hengissä löytymisestä ja lopulta hänet löydettiinkin menehtyneenä. Lumiolot vaihtelivat kovasti, eikä latuja oikein meinattu saada tehtyä, ainakaan kovin hyvälaatuisina. Päivien lyhentyessä ja lumien viipyessä myös kävijämäärät pienenivät.

Joulukuu toi helpotusta hiihtäjien tuskaan, kun lisää latuja saatiin auki. Myös paljon patikoijia retkeili kansallispuistossa, lumikengillä tai ilman. Monet olivat ilahtuneita lumeen tallaantuneista poluista, joita pitkin reiteille pääsee ihan tavallisilla talvikengillä. Hiihtäminen tuntuu olevan kovasti tunteita nostattava harrastus. Olen luullut, että laturaivo on vain urbaanilegenda, eikä sitä esiinny leppoisien tunturihiihtäjien keskuudessa. Taisin olla väärässä. Tunturitiellä työmatka sujui täydessä pimeydessä mennen tullen. Aloin etsiskellä pientä ja edullista asuntoa tuntureiden läheisyydestä, mutta se osoittautui haastavaksi hommaksi. Varsinkin tuo ”edullista”.