Se siitä sesongista

Ensin päätin, että en kirjoita mitään tästä hemmetin viruksesta ja sen edesottamuksista. Ehkä ajattelin, että koko homma menee ohi, jos en ole sitä huomaavinaankaan. No, eipä mennyt.

Kaikkihan alkoi tammikuun lopulla. Silloin löytyi Suomessa ensimmäinen koronaan sairastunut, ja hän oli lomaillut juuri Saariselällä. Olin vapaapäivillä, kun tieto asiasta julkaistiin. Missään ei kerrottu, missä tarkalleen ottaen potilas oli oleskellut. Arvelin hevosmiesten tietotoimiston kyllä infoavan minua, kun menen takaisin työmaalle. Yllätyksekseni kukaan ei tiennyt yhtään enempää.

Ensimmäisenä työpäivänä korona -tiedon jälkeen huomasimme, että tiedotusvälineet metsästivät aktiivisesti jutun juurta ja juoruja. Työntekijöitä varoitettiin siitä, että myös meiltä yritetään kaikin keinoin saada kommenttia. Kaikki kyselivät joko on tullut peruutuksia. Ei tullut, ja hotelli oli koko helmikuun täynnä, lähinnä ulkomaalaisia vieraita, tosin kiinalaisia koko ajan vähemmän.

Maaliskuu alkoi suomalaisten hiihtäjien ja humppakansan odotuksessa. Ensimmäisellä viikolla asiakkaat olivat vielä enimmäkseen ulkomaalaisia, mutta ryhmien peruutuksia alkoi olla päivä päivältä enemmän. Suomalaisia tuli kuitenkin koko ajan lisää, joten suurta huolta ei tuntunut olevan.

Humppakausi alkoi kohderyhmän suursuosikin, Souvareiden, soitannolla 11.3. ja sen piti jatkua lähes jokailtaisilla tansseilla puolentoista kuukauden ajan. Väkeä oli ihan kivasti, mutta varoittelut vaikuttivat jo: ihmiset eivät enää sankoin joukoin halunneet ottaa lähikontaktia toisiinsa. Ja sitähän tanssiminen vaatii.

12.3. putosi pommi. Viruksen leviäminen oli sillä mallilla, että tarvittiin järeämpiä toimenpiteitä. Suomen hallitus suositteli, ettei yli 500 henkilön yleisötapahtumia järjestettäisi. Salissamme oli periaatteessa tilaa tuhannelle asiakkaalle, joten ainakin teoriassa kuuluimme tämän suosituksen piiriin. Vasta alkaneen sesongin toiset tanssit peruttiin. 

Työvuorossani hotellin vastaanotossa odotin melkein kauhulla karkeloimaan saapuvien kansalaisten reaktioita peruuntumiseen. Tiesin, että tätä on odotettu kauan ja monet olivat varanneet lomansa juuri esiintyjien perusteella. Jouduin siis esittämään pahoitteluni ykköset päällä ja tukka laitettuna tuleville tanssihaluisille asiakkaille. Jotkut ymmärsivät, jotkut eivät. Kaikki olivat pettyneitä.

13.päivä ja perjantai. Silloin AVI antoi määräyksen, ettei isoja yleisötapahtumia saa järjestää. Enää ei siis ollut kyse suosituksesta, vaan käskystä. Kaikki loput tanssi-illat peruttiin, myös Laanilan legendaariset monotanssit. Jouduimme ilmoittamaan, että humppasesonki on ohi ennen kuin se edes kunnolla alkoi. Jälleen pettyneitä asiakkaita.

Kovan onnen perjantaina alkoi puhelin soida, ja se soi koko ajan; peruutuksia, peruutuksia.  Ryhmien tulo hiipui, ja kotimainen hiihtokansa halusi jäädä kotiin. Erityisesti pelättiin julkisissa liikennevälineissä matkustamista. Ulkomaanlentoja peruttiin, ja viimeiset ulkolaiset asiakkaat alkoivat pelätä kotiinpaluunsa puolesta. Todella masentavaa.

Me työntekijät teimme parhaamme, jotta saisimme edes jonkinmoisen lomafiiliksen pidettyä yllä niille, jotka olivat hotelliin saapuneet. Samalla pesimme käsiämme ja lotrasimme käsidesiä. Ja vilkuilimme vähän väliä netistä uutisia toivoen käännettä parempaan. Tässä vaiheessa Lapissa ei juurikaan ollut uusia tartuntoja, vaan suurin osa oli muualla Suomessa. Tuntui erikoiselta, että peruutuksia tekevät matkailijat olivat huolissaan lähinnä omasta terveydestään. Siis siitä, onko pohjoiseen turvallista tulla. Kukaan ei tuntunut miettivän sitä, että voisikin itse olla viruksen levittäjä.

Sitten koitti päivä, jolloin kaikkien suositeltiin pysyvän kotona. Työmatkalla Rovaniemeltä Saariselälle bussi oli jälleen tutun tyhjä; samanlainen kuin kymmenisen vuotta sitten. Ei enää pullollaan ulkomaisia matkailijoita, eikä edes kotimaisia. Työpäivät täyttyivät peruutusten vastaanottamisesta. Ihmiset soittivat pitkiä puheluita, joissa vuodattivat harmistustaan ja pahoitteluaan tilanteesta. Muuta ei voinut, kuin toivottaa tervetulleeksi joskus toiste. Vakituinen työvoima lomautettiin ja meille määräaikaisille ilmoitettiin, että työsuhde ei jatku.

Kaiken tämän lisäksi vastaanotimme kaikkein ikävimmän uutisen: menetimme ennenaikaisesti työtoverimme. Anne oli juuri se, jonka facebookissa julkaiseman ilmoituksen perusteella hain työpaikkaa Saariselältä. Enää emme saa nauttia hänen iloisesta läsnäolostaan, emmekä voi lukea hänen tarinoitaan Seikkailublogi Rinkkaputkesta.

Laitoimme hotellin ovet säppiin 28.3. Viimeinen työpäivä oli 31.3. Normaalioloissa seuraavana päivänä olisi taas ollut Souvareiden humppailta, ja tanssikautta olisi kestänyt vielä kolme viikkoa. Pääsiäissesonki olisi ollut tuloillaan. Nyt on kuitenkin autiota pihoilla, hiihtopaikoilla ja hotellissa.

Hei hei, Saariselkä, oli mukava tutustua! Odotellaan parempia aikoja, ja pidetään vastuullisesti huolta itsestämme ja toisistamme.

Terveisin