Hiihtämisen välttely, osa 2

Keväthanget ovat upeimmillaan ja ulkoilu tunturikeskuksessa houkuttaa. Mutta minulla on joku esto aivoissa ja asenteissa: ei huvita hiihtää.

Olin jo pitkään miettinyt fatbiken vuokraamista. Silloin tällöin kylillä tulee vastaan iloisen näköisiä ihmisiä sähköavusteisten polkupyöriensä päällä ajelemassa kohti luontopolkuja. Kokeilin sellaista pyörää viime kesänä, mutta kyseinen kulkuneuvo oli minulle liian isokokoinen. Kokemus ei ollut paras mahdollinen.

Aurinkoisten ilmojen myötä päätin toteuttaa suunnitelmani. Ja kuinkas sitten kävikään! Juuri silloin, kun minulla oli vapaapäivä, päättivät kaikki lähettyvillä pyöriä vuokraavat firmat laittaa lapun luukulle, koska korona oli karkottanut asiakkaat. Manailin töissä huonoa tuuriani.

Mutta eipä hätää, ihana työkaverini lupasi lainata minulle menopelinsä. Siinä tosin ei ollut sähköä, mutta olipahan kuitenkin pyörät ja kokokin oli oikea. Lähdin siis innosta puhkuen talvipyöräilyreitille kohti Laanilaa ja Kiilopäätä.

Ensin ihmettelin kulkuneuvoni mitoituksia. Sekä satula että ohjaustanko olivat tosi alhaalla. Polkeminen tuntui kummalliselta ja raskaalta, kun polvet pysyivät koko ajan koukussa. Mutta hyvin pian ymmärsin, miksi näin on. Talvisella maastoreitillä polkupyörän hallinta on tosi haasteellista. On ehdottomasti parempi, että jalat ulottuvat kunnolla maahan, sillä tasapaino petti alvariinsa.

Reitin alussa ajoura oli tuiskunnut jotakuinkin umpeen. Ei muuta, kun taluttamaan. Seuraavaksi oli vuorossa jyrkkä ylämäki. Ei riittänyt kunto polkemiseen, joten taas meni taluttamiseksi. Sitten olikin vuorossa alamäki. Senkin selvitin taluttaen, sillä ajaminen hirvitti liikaa. Homma uhkasi muodostua pyöräntalutusretkeksi. Kun ylöspäin ei jaksa polkea ja alaspäin ei uskalla, on vaihtoehdot vähissä.

Vaativa lasku - aika lievästi sanottu!

Raskasta hommaa!

Vähitellen aloin ymmärtää, miksi suurin osa fattärillä maastossa näkevistäni ihmisistä on ollut kolme-nelikymppisiä miehiä. Keski-ikäisen keskimääräisen naisen kunto ei vaan riitä siihen hommaan. Reitillä tuli vastaan kaksi ihmistä, ja molemmat kuuluivat ensin mainitsemaani ihmislaatuun.

Olin jo kiivennyt pyöräni kanssa hyvän matkaa rinnettä ylöspäin, kun kohtasin ensimmäisen vastaantulijan. Hän kertoi minulle, että ylempänä tunturissa reitti on tuiskunnut aika pahasti umpeen. Jatkoin vielä hetken matkaani. Jäljistä näin, että tämän hyväkuntoisennäköisen herran oli täytynyt myös taluttaa pyöräänsä. Silloin päätin, että nyt on kahvittelun ja takaisin kääntymisen aika.

Kahvi maistuu taivaalliselle ulkoilmassa rehkimisen jälkeen. Ei siinä mitään, kyllä tämän takia kannatti ylämäkeen kavuta. Takaisin tullessa uskaltauduin jonkin verran jopa ajelemaan alamäkeen. Se oli kyllä kivaa.

Tältä homma näyttää teoriassa:

Ja tätä se on oikeasti:

Hupsis ja mukkelismakkelis

Mutta jälleen kerran maisemat olivat hienot ja ulkoilu mukavaa. Ehkä kokeilen kesällä uudestaan; oikean kokoisella ja sähköavusteisella pyörällä.

Terveisin