Lumoava Luosto
Minulle Luosto on ollut ennenkaikkea
lapsuuden kotikunnan laskettelutunturi. Paikka, jonka rinteillä tuli vietettyä
abi-kevät; siis se aika, jolloin oli tarkoitus valmistautua ylioppilaskirjoituksiin. Se
oli mahtava lasketteluloma, jonka jälkeen kirjoituksetkin menivät ihan hyvin.
Toki harrastukseni oli alkanut jo paljon aikaisemmin. Luoston laskettelurinteitä
paranneltiin ja raivattiin syksyllä 1970 ja äitini työskenteli siellä työjohtajana. Seuraavana talvena pääsin hänen kanssaan rinteisiin, ensin tavallisilla puusivakoilla, sitten ihan
oikeilla pujottelusuksilla.
Luostotunturi kuuluu Pyhä-Luoston 35
kilometriä pitkään tunturijonoon, joka syntyi 2 miljardia vuotta sitten. Se on
jäänne maailman vanhimpiin kuuluvasta vuoristosta. Tunturin nimen alkuperästä
ei ole täyttä varmuutta, mutta sen arvellaan olevan saamelaista alkuperää.
Yhden tulkinnan mukaan sana luosto tulee pohjoissaamen sanasta luosttat:
vaaleajuovainen poro. Voisiko se liittyä Pyhä-Luoston aaltopintaisiin kiviin,
joissa yhä voi nähdä vaaleat muinaismeren aaltojen juovat?
Tunturin korkein laki on Ukko-Luosto,
joka ulottuu 154 metrin korkeuteen merenpinnasta. Siellä sijaitsee yksi Ilmatieteenlaitoksen
kahdestatoista säätutkasta.
Matkailutoiminta tunturissa alkoi
1960-luvulla. Ensimmäisellä, 1400 metriä pitkällä rinteellä päästiin
laskettelemaan vuonna 1966. Vuonna 1969 Luostolle valmistui maailman suurin
kelohonkainen hotelliravintola. Alusta alkaen on myös lomamökkirakentaminen
säännelty toteutettavaksi vain kelopuusta. Muita ehtoja kelorakentamisen lisäksi
ovat olleet mm. sähkölämmitys, kattokaltevuus 20 astetta, määritellyt värit
sekä liittyminen vesi- ja viemäriosuuskuntaan. Alueella on vältytty sekä
epäesteettiseltä että epäekologiselta rakentamiselta. Näin ei valitettavasti
ole kovinkaan monessa muussa laskettelukeskuksessa.
Viime viikolla tutkimusmatkani kansallispuiston
reiteillä eteni Pyhältä Luostolle. Sain siis tilaisuuden tutustua
kesä-Luostoon. Olen päiväretkeillyt siellä kerran aikaisemmin muutama vuosi
sitten tutulla naisporukalla. Tällä kertaa olin reissussa yksin ja
reittivalintani oli osa koko kansallispuiston läpi kulkevaa retkeilyreittiä.
Lähdin liikkeelle Luoston portilta, laskettelukeskuksen parkkipaikan nurkasta ja
kiersin Ukko-Luoston reittiä vastapäivään.
Kuljin upean satumetsän läpi
tunturin reunaa ylöspäin. Yhtäkkiä metsä loppui ja olin oikeassa tunturimaisemassa,
joka on aukeaa ja kivikkoista. Reitin seuraaminen oli vähän haastavaa, sillä
polkua ei kivikossa kaikin ajoin näkynyt. Reitti oli kyllä merkattu sinisellä
värikoodilla varustetuilla tolpilla, mutta tunturiluonnon ankaruus oli
näyttänyt mahtinsa: iso osa tolpista oli kaatunut tai poikki. Tarkkana sai siis
olla. Täydellistä eksymistä ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, sillä näkyvyys oli
hyvä. Tilanne olisi varmaankin ollut toinen, jos sää olisi ollut sumuinen.
Tunturin päällä maisemat ovat juuri
niin upeat kuin ne vain tunturissa voivat olla. Kesän matkailukausi ei ollut
vielä varsinaisesti alkanut, joten sain pitää tämän kaiken vain itselläni.
Yksikään toinen ihminen ei ollut näkö- eikä kuuloetäisyydellä. Joskus tällaisen
luontoelämyksen äärellä on hienoa olla yksin. Tuntea itsensä täysin
irralliseksi ja erilliseksi. Tämä jonkinlainen
kodittomuuden kokemus voi parhaimmillaan olla merkittävä osa erämaamaisemien
keskellä koettuja tuntemuksia. Kodittomuuden, ulkopuolisuuden ja jopa pelon
kokemukset voivat syntyä maiseman laajuudesta, jossa ihminen kokee oman
pienuutensa.
Filosofisessa pohdiskelussa elämys erotetaan kokemuksesta. Kokemuksia ihminen saa kaiken aikaa eläessään, ja useimpiin
kokemuksiin ei palata jälkeen päin muisteluissa. Elämyksiin sitä vastoin
voidaan ja halutaan palata, niitä muistellaan. Aktiivinen tekeminen tuntuu
synnyttävän erilaisen luontoelämyksen kuin passiivinen katsominen. Silloin
elämys ei perustu vain visuaalisuuteen, kuten maiseman katsomiseen.
Ruumiillisuus ja toiminta tuovat mukanaan moniaistisuuden ja
kokonaisvaltaisuuden. Fyysinen ponnistelu, kuten tunturinlaelle kapuaminen, voi
tuottaa erityisen syvän ja mieleenpainuvan elämyksen.
Yksinäinen kokemus Ukko-Luoston
mahtavuudesta muodostui minulle elämykseksi, jota haluan muistella ja siksi
kerron siitä myös teille. Elämys on määritelty
moniaistiseksi, positiiviseksi ja kokonaisvaltaiseksi tunnekokemukseksi, joka
voi tuottaa kokijalleen tunteen henkilökohtaisesta muutoksesta. Minulle muutos
on ehkä se, että nyt ajattelen Luostoa muunakin kuin nuoruudenaikaan kuuluvana
laskettelupaikkana. Se on paljon enemmän ja tarjoaa huikeita luontoelämyksiä,
jos vain näkee vaivaa ja sen jälkeen malttaa pysähtyä. Seisahtua katsomaan
maisemaa, kuuntelemaan hiljaisuutta ja käen kukuntaa, tuntemaan tunturituulen kasvoillaan
ja kivirakan jalkojen alla sekä maistamaan suolaisen hikipisaran ylähuulelta.
![]() |
Näkymä Lampivaaralle ja Pyhälle |
![]() |
Näköalahyysikkä Ukko-Luostolla |
Oman lisänsä yksinäiselle
pohdiskelulleni antoi se, että olin liikkeellä kuopukseni syntymäpäivänä 6.6.
Tietoisuus siitä, että hän täytti silloin 18 vuotta pani väistämättä miettimään
paitsi tunturijonojen syntyä, myös henkilökohtaista ajan kulumista.
p.s. Ukko-Luoston portaat ovat poissa käytöstä kesän 2019, koska uudet ovat rakenteilla.
Lähteinä ja inspiraatioina:
Luontoon.fi. Pyhä-Luoston historia
Luoston matkailuhistoria
Tyrväinen L., Kurttila M., Sievänen T.,
Tuulentie S. (toim.) 2014. Hyvinvointia metsästä
Kommentit
Lähetä kommentti